Nuorisokirja 80-luvun nuorista

Keskipohjanmaalla samaan aikaan,

jolloin "Kannuxen Kennedy"

Esko Aho valittiin pääministeriksi.

 

- Myrskylintu -

 

Tarina eräästä todistajasta,

joka vaikeni, kun olisi pitänyt puhua.

Tarina Estonian uppoamisesta.

Yhden sopraanon kasvukertomus.

Tarina uskosta joka kantaa.

 

Meillä jokaisella on kohtalomme, ja tämä oli minun kohtaloni. Olen noin 40-vuotias Kannuslainen pränttäri. Nämä ovat muistelujani vuosikymmenten takaisista ajoista ja vennamolais-nuoruudestani Keskipohjanmaalla, sekä muistoja rippikoulustani Myrskyleiriltä Ohtakarin saaresta Lohtajalta, sekä Kannuksen Nuorisokuoron matkasta Neuvosto-Eestiin. Iiro Rantalaa lainaten: "Nyt sen voi jo siis kertoa!"

Myrskyleiri Ohtakari kesäkuu 1987. Olin "neiti vennamo", 15-vuotias Keskipohjalaistyttö, Kannuslainen Sasu Viitala, "Känsäs" citistä, kuten me leikkisästi sitä kutsumme Suomi-Amerikka-Seurassa. Minulla oli muutama hyvä ystävä. Olin rippileirillä Lohtajalla Pohjanlahden saaressa, Vaasan läänin pohjoisimassa osassa.

Kävelimme merenrantaan Nukkuneen Rukoukseksi kastetun rantasaunan rantaan. Rannankiviä vasten löi myrskyävä meri. Seisoin rannalla. Annoin tyrskyjen hyväillä kasvojani. Riparikaverini "Costa Rica" laittoi c-kasetin kasettidekkiin ja taustalla alkoi soida Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija. Näiltä rannan kiviltä alkaa siis tämä tarina: Myrskylinnun matka maailman ääriin.

Kuljen pitkin kivikoista saarta, keräilin anorakin taskuuni pyöreitä rannankiviä, jotka näyttivät ihan lokin munilta. Hyväilin niitä. Ne olivat lämpimiä, sileitä, meren huuhtomia, vailla särmiä ja kulmia. Haaveilin ruotsalaistyyppisestä avotakasta, jonka reunukseen kivet haluaisin istuttaa. Haaveilin myös Parsialan remontista, valkoisista nahkasohvista, mahonkikalusteista, takorautaisista kierreportaista, kylpytynnyristä, Jämerä kivitalosta...

Istuimme lukemassa raamattua SLEY:n Leirikeskuksen pihalla penkeillä Ohtakarissa. Lohtajalainen riparipappi puhui, pyytäen riparikaveriani Miikaa Lebeitsukia nousemaan ja lukemaan 1. psalmin sanat muille. Miika luki sen samettisen pehmeällä nuoren pojan äänellä 1. psalmin sanat: "Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa, eikä astu syntisten tietä, eikä istu siellä missä pilkkaajan istuvat. Vaan hän rakastaa Herran lakia ja tutkiskelee Hänen lakiaan päivin ja öin." Katsoin häntä palvoen. Katseemme kohtasivat, värähdin, jokin soitti sydänmeni kannelta heleästi, kuin merenjumala Ahti kanneltaan, merenjumalattarelle Wellamolle.

Lauloimme Ohtakarin SLEY:n Salissa riparilaulua Tilkkutäkkilevyltä, pitäen toisiamme käsistä kiinni. Kanttori Samuli Erkkilä soitti kitaralla ja säesti ja laulatti meitä. Olimme yhtä Herrassamme, jokainen omanlainen "tilkku" samasta "tilkkutäkistä". Olimme 80-luvun nuoria, Häräntappoaseen maisemista ja maailmasta. Eihän Torvenkylälle ollut matkaa, kuin muutamia kymmeniä kilometrejä Ohtakarista, olihan Himanka ja Lohtaja naapurikuntia. (Niille jotka eivät sitä tiedä kerron, että Torvekylä siis sijaitsi Himangalla, joka kuuluu nykyään Kalajoen kaupunkiin).

Minulla oli kuparinvärinen sporttinen poikatytöntukka, suuret pyöreät teräksenväriset "neekerinaisen" korvakorut (renkaat) korvissa ja paljon metallisia käsirenkaita, joita rakastin. Minulla oli pinkki niittivyö, spiittarikengät, vaalean graniitin harmaat MicMacin farmarit, grafitinharmaa paita, jossa oli huurteisen pinkkejä raitoja. Olin varsin sievä neiti. Luonnonkaunis, babyface. Kovakuori, pehmeä humanistinsydän. Tyttö jonka mami oli kasvattanut Liedeksen Berliinin munkeilla. Sormessa oli hopeinen luokkasormus, jossa luki 8B. Huulissa oli mansikan makuista Yves Rocherin huulikiillettä, poskissa glitteriä. Silmissä kajaalit ja maskarat, jotka niin helposti suolavedessä levisivät pitkin poskia, kun suolavesi kirveli silmiä.

Olimme syömässä lasangea SLEY:n leirikeskuksen salissa, juttelimme. Meitä toruttiin, emme saaneet syödessämme hälistä ruokasalissa. Sitten marsseimme ulos tekemään siniristilipulle kunniaa. Olihan Mannerheimin syntymäpäivä, Puolustusvoimien lippujuhla. Lauloimme lipputangon juurella Siionin virtä: "Kosketa minua henki, kosketa kirkkaus. Anna elämälleni sen suunta ja tarkoitus..." Ryhdikäänä seisoimme riveissä, kuin partiolaiset vartiossa lippusalon juurella, vaikka heti kun hiippakunnan rovastin katse kääntyy, porukka rupesi velttoileen riveissä, kuten nuorilla oli tapana.

Oli vierailupäivä. Vanhempani Aatu ja Mallu ajoivat SLEY:n keskuksen eteen vanhan harmaan Ladan, jonka olimme leikkisästi ristineet: Sputnikiksi, "Lada - Avaruusajan teknologiaa" mainoksen mukaan. Kiertelimme perheittemme kanssa Ohtakarin saaressa, kävimme Luotsiluodolla, kalastajakylässä hukkuneiden muistomerkillä, sitten menimme syömään Poutun herkkunakkeja ja Riitan Herkku suolakurkku-sinappi-reliessiä vierailijoittemme kanssa SLEY:n Ruokasaliin. Hyvää! *Nam* Leirikeskuksen emäntä Elisa Isohanni osasi todellakin laittaa maittavaa ruokaa. Olimme kiitollisia Atrian popsinakeista. (Onhan Poutun tehdas nykyään Atrian tehdas fuusionsa jälkeen).

Pian nakit jo loppuivat kesken, niin haluttuja ne olivat nälkäisille 15-vuotiaille, melkein kaikkihan siihen aikaan nakkeja söivät, * (paitsi ne muuttamat kasvissyöjät, joita joukossamme oli, jotka sitten tyytyivät porkkanaraasteeseen ja puolukoihin, kun ei 80-luvulla kasvisvaihtoehtoa kouluissakaan ollut olemassakaan, vaikka olisi fetanakkeja pyytänyt, salaattiannosta, tai Reformin soijatuotteita, ei saanut, koska sellaiseen ei ollut kouluilla varaa, eikä ole varaa vieläkään, niin vähän koulut ateria-avustusta Valtiovallalta saavat, (alle 1euron per koulupäivä, per oppilas ruoka-avustusta), ettei laktoosittomaan hyla-kasvis-ruokavalioon ole varaa peruskouluilla.

Eihän siihen aikaan Keskipohjanmaalta löytynyt Greenwayn kasvisravintoloitakaan, eikä taida löytyä vieläkään, pohjalaiset kun perinteisesti syövät riistaruokia ja elävät liharuokavaliolla, kera viljatuotteiden, joihin kasvatettaan vilja Pohjanmaan savisilla Lakeuksilla.

Siis suurin osahan lapsista söivät kaiken mitä tarjottiin, kouluruoka oli aivan maittavaa ja ravitsevaa ainakin Keskipohjanmaalla, jossa asuin. Olin yleensä ensimmäinen aina ruokasalin ovella, koska aamupala jäi niin usein kiireessä syömättä, siksi kouluruoka maistui minulle erinomaisesti. Uskon, että suomalaisen kouluruaan ansiosta moni suomalaislapsi jäi henkiin, kun eivät kaikki lapset kotonaan saaneet tarpeeksi ruokaa. Kiitos kristillisen tasajaon leipä jaettiin kaikkien kesken, eikä kouluun kovin usein eväitä tarvinnut tuoda. Siittä ois opittavaa amerikkalaisilla - suomalaisesta sosiaaliturvasta. Suomi-Neito eli Suomen Valtio pitää lapsistaan huolta, sellainen on suomalainen koulusysteemi.

Niin niistä nakeista puhuakseni: Olihan Kokki "Kolmonen" ja Konsta Popsin mainoksissa. Konsta oli elokuvasta Ilves ja Poika, se kuuluisa "poika". Ilves oli muuten mielestäni kaunein kissaeläin, suomalainen metsäkissa mitä oli olemassa. En silloin vielä tiennyt miten myöhemmin tämä Ilves-symbooli tulisi elämääni muuttamaan... Ikävää, että tuo kuuluisa ilves lopetettiin, vai miten sen niin yht'äkkiä kuoli? Hoidettiinko sitä huonosti? Jätettiinkö se ruokkimatta? Vai mikä tuli? Moni Ilves ja Poika elokuvan fani jäi ihmettelemään tuon Suomalaisen "Lassien" kohtaloa. Minusta on väärin että suomalaista kansalliseläintä ilvestä urheilumetsästetään venakojen turkkimateriaaliksi! Minusta ilvestä tulisi suojella!

Vinkki: niille joilla on sukulaisia ja kavereita ulkomailla, voi lähettää Poika ja Ilves dvd-elokuvan lahjaksi, se on puhuttu myös englanniksi. Vastaava elokuva USA:ssa on Jack Londonin Valkohammas, jota suosittelen kaikille erämaaelokuvien ystäville, niin elokuvana, kuin kirjanakin. Se kertoo mainarin, eli kullankaivajan ja suden ystävyydestä 1930-luvun Alaskassa.

Palatkaamme Ohtakariin Myrskyleirille, eli tarinamme pariin. Ruokailun jälkeen vanhemmat joivat kahvit Katiskabaarissa ja kyselevät vointia ja kuulumisia. Pelmuutin veljeni Tompan hiuksia. Hän oli silloin 12-vuotta vanha, pojan naskali, kuin Astrid Lindgreenin sadusta Vaahteranmäen Eemeli, pellavaisissa hiuksissaan. Hänellä oli sitruunankeltainen pikeepaita päällä, jossa oli valkoisia ja sinisiä raitoja, harmaat housut ja sininen rusetti kaulassa. Vanhemmat lupaavat tulla konfirmaatioon Juhannuksena ja tuoda muutaman ystäväni samalla mukanaan saareen: Janskun eli Jaanan ja Saskan eli Sadun.

Vielä viikko jäljellä Myrskyleiriä. Majailemme merenrannan tervatuissa majoissa. Juttelemme kämpisteni kanssa tyttöjenjuttuja: pojista, Jumalasta, riparista, tulevaisuudesta ja haaveistamme: Miksi kukakin haluaa tulla? Costa Rica halusi: vaatesuunnittelijaksi. Minä halusin: sisustus-arkkitehdiksi. Carita: lastenhoitajaksi. Miia halusi: kennelkouluun Kannuksen Maaseutuopistoon, ja päästä koirakalenteriin koiransa kanssa malliksi, olihan hänkin varsin kivan näköinen urheilullinen tyttö.

Olin ihastunut riparileirillä Miikaan. Hän oli ristiverinen, sinisilmäinen lohtajalaispoika. Miika tuleekin leirin viimeisenä iltana mökkiimme juttelemaan. Olin aivan kipsissä. En saanut suutani auki. Katselin häntä vain yläpetiltä haikeana, kuin kissa pedillään, joka odotti saavansa herkkupaloja ilman temppuja, silti valmiina nappaamaan tuon makoisan "hiiripojan" kynsiinsä. Olimmehan vm. -72, eli Rotan vuonna syntyneitä. (Rotta on kiinalainen tähtimerkki ja charmikas hurmuri luonne, seurapiirien lemmikki).

Miika katsoi minua, aivan kuin hän lukisi ajatukseni? Punastuin ja käännän ujosti katseeni ulos vaahtoavaan mereen ja leppien kahiseviin lehtiin. Kun riparipappi koputti majamme ovelle. Hän kysyi: "Oliko kaikki hyvin? Olimmeko jo nukkumassa?" Piilotimme Miikan sängyn alle juuri ennen, kuin ovi aukeaa ja riparipappi oli ovella. Miika oli sängyn alla piilossa, posket punaisina häpeästä loistaen narrasimme riparipappia uskomaan, ettei majasamme ollut ketään ulkopuolista.

Pappi seisoi hetken ovella tarkentaen katsettaan meihin kaukolasiensa yli, noloina väistimme tutkivan katseen, ja puna kasvoillamme syveni, pienet sydämet tykyttivät rinnoissa. Pastori nyökkäsi hymyillen vinosti ja toivotti hyvät yöt ja katosi keskikesän valoisaan yöhön. Salakuljetimme Miikan ulos pinteestä. Miika häipyi omalle majalleen varmistuttua, että reitti on selvä, tehden meille sormillaan ok-merkin mennessään. Sinne hän katoaa kesäyöhön elämästäni. Näenkö häntä enää koskaan? *nyyh*

Eräänä tuulisena kesäkuisena päivänä 1987 Anttilan Karin kanssa kävelimme pitkin Vattajan dyynejä. Katselimme merta. Merivesi on liian kylmää uimiseen ennen Juhannusta. Kaukana kalastaja-alus, troolari puskuttaa kohti satamaa siikalastissaan, siikaa varmaan Siikajuhlille, Siikasafarille ja Perämeren lohta, josta Lohtaja on tiettävästi saanut nimensä. Kari tarjosi minulle Valion kuningatar Pingviinijätskit Erkkilän kioskilla.

Riparikaverini Sami Erkkilä taas tarjosi minulle hampurilaisen Katiskabaarissa eräänä iltana. Sami oli Samulin poika, pikkuserkkuni. Samanlainen vaalea sinisilmäinen pellavapää, kuin veljeni Tomi, mutta ikäiseni, samaa vm. -72. Lapsena olimme juosseet kinkereillä Mikkolan tilalla matot rullille Lohtajan kanttorin Erkkilän Samulin poikien kanssa.

Lupaan tarjota riparikavereilleni jonakin päivänä, kun tapaamme uudestaan, jossain paremassa maailmassa. Se päivä toivon mukaan on pian, että tapaan vanhat riparikaverini uudelleen! Olinhan jo vuonna 1988 aikeissa palata saarelle isosena. Sen lupauksen kuitenkin unohdan ajan saatossa, niin kuin nuorille tapaa käydä, elämään tullessa muutakin ajateltavaa, kuin riparikaverit.

Juhannusaatto 1987. Pikkuserkkuni Anttilan Saanan kanssa hyppäsimme traktorin lavalle, jolla meidät kuljetettiin Lohtajalle, kuin penkkarinuoret. Kävelimme alboissa kohti Lohtajan kirkkoa. Sukulaisemme ja kaverimme odottivat meitä jo kirkossa ja kirkon pihalla, pyhällä maalla. Menimme alttarille, meidät konfirmoidaan, saimme 1. ehtoollisen. Kirkkokansa lauloi Siionin virsiä: "Totuuden henki! Johda sinä meitä, kulkiessamme Kaitselmuksen teitä..."

Lohtajan seurakuntatalolla saimme kalasoppaa (kuuluisaa "Lohtualaista" siikavelliä) ja jälkiruuaksi oli kakkukahvit... (Muistaakseni luumukakkua? Lempiherkkuani! *nam*) Jonka jälkeen konfirmoiduille ripelle päässeille nuorille tuotiin ruusuja. Lohtajalainen riparipappi piti puheen vastuullisesta nuoruudesta. Me riparitytöt saimme vaaleanpunaiset konfirmaatio-todistuksemme, (-pojille tuli vaaleansiniset), jotka meidän tuli toimittaa omaan seurakuntaamme. Sukulaiset tulivat onnittelemaan ja kaverit toivat ruusut: Saska keltaisen ja Jansku punaisen ruusun. "Uskoa saan huomispäivään. Lauluista kiitän, aamuista kiitän, ylistän Herraa! Raikkaina kohtaan ne uudelleen. Kasteinen nurmi kauneinta kukkaa käy versomaan..." soi taustalla autoradiosta, kun ajamme kohti Kannusta mutkaista Ala-Viirteen tietä Sputnikilla...

Matkalla kävimme Mikkolan perunatilalla Ala-Viirteellä pyörähtämään kummitädillä maalaiskartanossa, katsomassa hänen kuuluisia ryijyjään ja ohi virtaavaa Viirrejokea, jonka takaa sukutila on kuvattu Vestiankin kalenteriin ja sen jälkeen matkasimme Korpelan kylään kotiin Heiniemeen viettämään rippijuhlaani.

Jäväjän pöydässä oli äidin tekemiä voileipiä ja mansikkakakku. Hain hilloa kellarista isän käskystä. Äidin kanssa katoimme pöydän. Söimme, juttelimme ja juhlimme ripelle pääsyäni, mutsi otti kuvia. Sitten faija antoi 50mk kirjekuoressa ja lupasi viedä meidät illalla "Lampin" lavalle lavatansseihin, nyt kun tuo "naimalupakin" oli tullut saatua, saan alkaa käydä tansseissa. Radiosta kuuluu Eppujen: "Jee Jee", hyräilimme sitä tyttöjen kanssa mennessämme kolisten vintinportaita huoneeseeni.

Saunoimme Juhannuksen kunniaksi ulkosaunassa ja meikkasimme vinttihuoneessani kikattaen tyttöjen kanssa ja lähdimme sitten "sputnikilla" Lampin lavalle, jossa muistaakseni T.T.Purontaka esiintyi Juhannuksen kunniaksi. Esiintyjästä en ole ihan varma, mutta usein Purontaka siellä esiintyi.

T.T.Purontaka oli Syristä kotoisin, eli Sykäräisestä, joka on kuuluisa Syrin lähteestä, jossa pullotettaan Spring mineraalivedet Lähdevesitehtaalla ja Spring Jaffoja ja Colajuomia valmistetaan Spring Limunaatitehtaalla Lestinjärveltä. Syriin on myös rakennettu turisteille pikkukylpylä Pisara. Näkemisen arvoinen paikka siis sekin se Syri, josta turistit voivat myös sitten ostaa mukaan juomansa Finn Spring'in tehtaanmyymälästä ja käydä siellä myös syömässä matkansa varrella Toholammilla. Suosittelen lämpimästi! Virkistävä paikka! Virkisty sinäkin ja pysähdy Syrissä! (Tämän siis kerron teille Kannus-oppaana). Lampin lavalla Satu päättääkin lähteä takaisin vanhempieni kyydillä, koska hänen äitinsä Leena häntä jo kotiin odotteleekin. Moikkaamme ja tästä matka jatkuu Janskun kanssa.

Sieltä jatkoimme liftillä matkaa kesäillassa ja liftasimme Lestille Discolandiaan, jossa muistaakseni J. Karjalainen ja Villejä Lubiineja esiintyi. Keikalla heilutimme käsiämme yleisön mukana biisin: "Dooriksen" tahtiin ja tanssimme ja etsien katseellani sopivaa tanssikaveria. Heitin hopeisen sormukseni lavalle, harmikseni huomaan J. Karjalaisen poimivan sormuksen esiintymislavan reunalta ja antavan luokkasormukseni jollekin tuntemattomalle "toholampilais-sussulle", joka aivan innoissaan esittelee luokkasormustani kaikille, luulen sitä lahjaksi J.Karjalaisen omalle "Doorikselle", joka kuitenkaan ei ollut sen, johon parrasvalojen piti osoittaa, vaan toinen joka mossasi päätä lavan reunalla edessäni... Mun tuuria, sitä kuuluisaa Sasun moukan tuuria!

Mieleni pahoittaneena lähdin konsertista pois ja kävin veskissä nyyhkimässä ja korjailemassa meikkejä peilin edessä. Jansku taputti minua selkään ja kaivoi taskumatin käsilaukusta ja otti huikat. Hän tarjosi minulle. Katselin ympärilleni ja kun ketään ei näy otin huikat taskarista. Juomaa valui kaulalleni ja pyyhin sen pois nenäliinalla ja yskäisen. Se oli Bourbon whiskiä. Nostan hartioita: Väkevää! Sanon värähtäen, maistaessani whiskiä ekaa kertaa elämässäni ja Jansku piilotti taskumatin käsilaukkuun hymyillen vinosti tietäväisen näköisenä, juuri kun vessanovi aukesi ja joku goottimimmi tulee ulos veskistä. Menimme nauraen ovelle ja juoksimme valkoiset avokaat kopisten kantiiniin.

Goottimimmi kanteli goottikavereilleen Janskun taskumatista Discolandian kulmalla. Tuiman näköinen kalju portsari, eli järjestysmies kuuntelee kantelijoita pää kallellaan. Goottimimmi joutuu avaamaan käsilaukkunsa, etsiessään henkkareita ja vahingossa meikit putoavat maahan ja käsilaukusta tipahtaa ruisku neulasten keskelle hiekalle ja portsari ottaa goottimimmiä kiinni olkapäästä ja vie ruiskun ja mimmin poliisien yönsiniseen maijaan. Luikahdamme Discolandian ovesta sisään kuin salamanterit väen sekaan, samalla katoaa myös parvi gootteja läheiseen mäntymetsään, kuin korppiparvi.

Konsertin jälkeen joimme keltaiset Hartwallin jaffat Discolandian kanttiinissa ja syömme munkkipossut, sitten lähdimme ulos. Kävelimme Lestinjärven rantaa pitkin Janskun kanssa. Nauroimme ilakoiden, pojat vislasivat kärryjensä päältä. Oli suvi kauneimillaan. Ah nuoruuden huumaa! Jansku löytää poikakaverin Lehtisen Teijosta, joka tarjosi Jadelle hieman terästettyä juotavaa. Minä kieltäydyn, koska vanhempani olivat niin tarkkoja tästä. Humalaan en saanut tulla, enkä kotiin tulla humalassa. Kerrankin kun join ekat elämäni siiderit ja olin yötä kotoa poissa, sain vuoden kotiarestin, menetettyäni neitsyyteni eräälle Kajaanin Prikaatin tykkimiehelle, joka oli päässyt kotiin armeijasta, sinä päivänä, eräässä ladossa lautakasan päällä Pertussa, kun Tsernobyl räjähti, sinä kuuluisana keväänä 1986. Kun minusta tuli eka kertaa nuori nainen.

Isä mylvi kotona, kuten vain Vennamoille sopi siihen aikaan, että: "Sitä raggaria et enää näe! Minnekään muualle et pääse, kuin kouluun, rippikouluun ja nuorisokuoron treeneihinkin menet taxilla ja heti tulet kotia ja minnekään ei ole asiaa, ennenkö olet ripelle päässyt!" Aivan kuin Häräntappoaseessa!

Niinpä minä sitten kiltisti kävin, sekä rippikoulun, että varmuuden vuoksi vielä rippileirin, kunnes pääsin ripelle, ennenkö pääsin seuraavan kerran iltavapaille. Sitä tykkimiestä en sitten enää koskaan tavannut. Niin se vain elämä sitten meni, ettei meistä tullut paria, vaikka lupasi Kainuun Prikatin jääkäri vihille mut viedä, vaan eipä vienyt, ei. Minne lie katosi koko mies parka? Niin olisin halunnut olla jääkärin morsian "Sabine"...

Saimme mäntymetsän laidassa kyydin Jokisen Eerolta ja lähdimme kotiin. Nauroimme hopeisen pikku Datsunin takapenkillä, jonka jouset olivat ihan pohjassa. Eero lupasi hankkia autoonsa uudet jouset, jos tulemme toistekin hänen kyydillään Discolandiaan? Matkasimme Korpelaan Toholampilta pohjapuolentietä. Jokinen kurvaili soratietä kuin rallikuski, eikä meillä ollut turvavöitä, pyysin häntä hiljentämään vauhtia, minua pikkuisen pelotti, että ajaisimme pellolle, jolta "mansikit" katselivat meitä hämillään ruskeilla silmillään. Kehoitin Jokista ajamaan, kuin teidenritari (katso teidenritarikampanja 80-luvun lopulla), tai en enää tulisi hänen kyytiinsä!

Pääsimme kuin pääsimmekin elävinä Janskun luo. Datsun keinahtaa, kun pullukka kätevä emäntä, eli Jade astui ulos piikkinilkkureissaan kotiinsa, heilauttaen meille kättänsä: "Oukei!" Merkin kun Uusitalojen maitotila oli jo heräämässä aamulypsylle. Janskun äiti Arja tuleekin Jaanaa vastaan pihalla ja hätisti häntä: "Aamupesulle siittä!" (Jaana tuoksui savukeille). Arjalla oli päällään navettatakki, kumisaappaat ja sinkkisanko kädessään, omenan-vihreän-valkoinen ruutuhuivi hiuksilla, tyypillinen keskipohjalaisemäntä siis.

Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme matkaa kotiin Jäväjään. Jäin koivukujan luona pois. Pihaan asti ei saanut ajaa, isä oli kieltänyt, ettei vasta leikattu nurmi mene pilalle.

Tuoksui kesäaamu. Otin postilaatikostamme Keskipohjanmaan ja kipaisen kotiin koivukujaa pitkin, uusien avokaiden hiertäen nilkoja, heitin lehden naapurin maitolaiturille. Keskikesän aurinko kimmelsi kastehelmillä riippakoivujen lehdillä, viljapelto lainehti aamu-usvaisena. Lakeuden kauneudessa oli jotain satumaista. Ummistin silmäni ja näin keijujen tanssivat viljapelolla, ruiskukkakruunut kultaisilla hiuksillaan...

Avasin silmäni ja keijut olivat poissa, huokasin ja jatkoin matkaani. Keräilin ojanpientareelta niittykukkia ja villiyrtejä ja kävelin Jäväjänkosken rantaan. Riisuin avokkaat ja huljutan kärsineitä hiertyneitä jalkojani kosken vedessä, keräillen rentukoista kruunun hiuksilleni ja istuin kivelle ja lauloin haikeasti rannan kaloille Aaron Hellaakosken sanoittamaa laulua: "Viatonten Valssi".

Äkkiä tunsin, kuin joku tuijottaisi minua? Siristin silmiäni aamuauringossa, mutten nähnyt mitään, mutta kuulin kahinaa pusikossa. Lopetin lauluni. Rantaan saapui joentakainen naapurinpoika "Lokki-Joonatan" virveli olalla, jolla nimellä hän esiintyi PPO:n Kontaktista ja minun nimimerkkini oli siihen aikaan "laulavillalangoilla" Saapasjalkakissa. Juttelimme puhelimessa usein öiseen aikaan "Joonatanini" kanssa, (koska soittaminen lankapuhelimella kontaktiin oli siihen aikaan halpaa puuhaa, 20 penniä minuutti, toisin kuin nyt, kun treffipalveluihin soittaminen kännykästä maksaa kymmeniä euroja minuutti, mikä on pelkkää epätoivoisten peräkammaripoikien ja naimatomien vanhapiikojen rahastusta, suorastaan rahan kirnuamista heiltä! Jos treffipalveluun soittaminen maksaa vaikka 100mk minuutti, eli 16.66e/min) Oikeaa "Dille Dong" meininkiä!

Mutta isä ei päästänyt treffeille minua Joonatanini kanssa, (josta myöhemmin tuli helikopterilentäjä), vaikka meidän piti treffata vanhalla riippusillalla Korpelassa kesäyössä, minnekä asti isä ei minua kotiarestin aikana koskaan päästänyt. Joten se siittä kesäromansista sitten...

(Haikeana joskus haikailen vielä tuota kohtaamista kesäyönä riippusillalla Heiniemessä! Mikä oiskaan romanttisempi paikka kosia? Tai vaikka tavata pitkästä aikaa, ekaa kertaa, katseilta salassa? Mikseivät kannuslaiset joukolla käy naisiaan siellä kosimassa? Kukaan ei mene naimisiin, mutta lapsia tehdään ja syntyy, lapsia joilla ei ole isää? Miten särkyneitten sydänten kaupunki! Täynnä hylätyjä sulhoja ja morsiamia ilman tinasydänten rakkautta! Miten heidät kaikki saisi naitattetua keskenään oikein päin? Siinä vasta visainen kysymys!)

Juoksin Heiniemen niitylle yksin. Minun teki mieli jäädä katsomaan tuota komeaa nuortamiestä joentakaa kalassa Jäväjänkoskella, mutten uskaltanut. Lokki-Joonatan heitteli perhosvirveliään rennon käden liikkein Jäväjänlahteen, kunnes nykäisi ja viehe tarttui kiinni. Jouni riisuutui alasti, kuin näkki Juhannusaamussa ja kahlasi kuin hiisi uimaan Lestinjokeen ja hakemaan viehettään, joka oli kiinnittynyt Jäväjänlahden rentoihin ulpukoihin. Posket punehtuneena kipitin äidin helmoihin ja kiipesin vintinikkunasta sisään palotikkaita pitkin. Olin nähnyt jotain, josta vielä monta kertaa itkien näkisin unta, ikävöiden nuoruuteni kesäöitä ja menetettyä rakkauttani, joka ei koskaan saanut täyttymystään...

Olihan Lokki-Joonatan komea nuorimies, kuin Anastasia sarjan venäläinen tummakulmainen satuprinssini Heiniemen niityiltä... Olihan Tilinoffien suku pomoreita ja ortodoxeja ja heidän vanhempansa olivat tulleet evakkoina Kannuxeen todenäköisesti Vienan-Karjalasta...

Sitä neukkunostalgiaa! Haaveilin maatuskanukkeista, jotka voisin itse maalata ja samovaareista ja verenpisaroista. Kasakkatytön huivin olin saanut lahjaxi ukiltani Erlandilta Käkisalmesta. Se on vieläkin huoneeni seinällä naulassa. Joskus sen laitan olkapäilleni ja kuuntelen puna-armeijan kuoron levyjä ja kasakkapartiota...

Kamusen liikkenne muuten tekee bussimatkoja kesäisin Sortavalaan ja Käkisalmeen, jossa JR 29 oli aikoinaan palvellut vuosia Aunuksen rannalla. Jonakin päivänä päätän lähteä mukaan ja ostaa samovaarin Sortavalan torilta! Olihan pappani Toivo Hirvi palvellut vääpelinä samaisessa rykmentissä sota-aikana vuosia Sortavalassa.

 Kauko Röyhkä on tehnyt kirjan Vienan-Karjalasta: Rajan Takana. Röyhkän kuvat eivät ole kauniita. Ne ovat surullisia mustavalkokuvia ja rappeutuneista kylistä ja aneemisista ihmisraunioista. Röyhkän kuvat kertovat siittä surullisesta dekadenssista ja apatista, joka vallitsee Itä-rajamme takana, Venäjän puoleisessa Karjalassa nykyään. Toista oli ennen! "Ka vot hyvä silloin! Hyvä nyt!" Iltarukouksessani suljen Karjalan syliini, kuin Vienan enkeli, silittäen mielessäni Sortavalan katulasten paljaita päitä. Nähtyäni A-studion raportin itä-rajan takaisista lastenkodeista, polvistun Jäväjän tuvan lattialle ja rukoilin, että Jumala antaisi minulle tehtävän, jossa voisin auttaa noita katulapsia.

Onnexi Mission Imposible tekee työtä Venäjän katulasten hyväksi. Heidän työtään voi tukea ja seurata: www.mp-org.fi Vierailun arvoinen sivu on myös IRRTV:n nettisivu: www.lapsivangit.net Itäporttilehden voi tilata ilmaisesti IRRTV:ltä ja tukea mm. Venäjän kansalle tehtävää evankelioimistyötä. Hannu Haukalta on ilmestynyt kirja: Idän Elonkorjuu, joka myös kannattaa tilata ja lukea.

On aamu siinä aamukuuden aikoihin, kun vihdoin kallistan pääni tyynylle, jonka alle olen laittanut juhannustaian: 7yrttiä, jotka olen juhannusyönä kerännyt Heiniemen niityiltä. Nukahdan kuin metsänneito rentukkakruunu hiuksillani ja nukun aamukymmeneen asti.

Herään aamun pensaskertuihin, matkijalintuihin, jotka sirkuttavat Jäväjänpuissa: haavoissa ja pihlajissa. Venyttelen, kuin kissa sängyssä nautinnollisena. Olen nukkunut hyvin. Ikkuna on raollaan ja pitsiverhot liikkuvat aamuntuulen henkäysten mukana. Pihalla kukkivat lilat syreenit. Näin unta eräästä koulukaveristani. Juhannustaian idea on siinä, että kun sen tekee oikein, näkee yöllä unessa tulevan sulhasensa. Olen hieman pettynyt, kyseinen tyyppi josta näin unta, ei ole minulle mieleinen "sulhanen", joten uni unohtuu pian, päätän olla kertomatta unestani muille kipittäessäni alas vintinportaita paljain jaloin, sitruunan keltainen sifonki aamunuttu päällä.

Isä kyselee lehden perään, muistan jättäneeni sen naapurin maitolaiturille ja kipaisen hakemaan "keparin" sieltä faijalle, joka lukee sen Jäväjän tuvassa kiikkustuolissa istuen.

Päivällä katsomme videolta Häräntappoaseen, jonka melkein jokaisen jakson olemme saaneet nauhalle teeveestä, jossa se on tullut sarjana. Minua sanotaan Korpelan kylän "Kertuksi", koska muistutan Outi Alasta Kerttuna niin paljon, (saatamme olla hieman sukuakin Suojasten sukupuun kautta). Olemme kuin "kaksi marjaa". Minullakin oli tapana juosta pitkin Heiniemen vainiota yöpaidassa, kuten Anna-Leena Härkönen loistavassa romaanissa Häräntappoaseessa Kerttua kuvaa. Olenhan lukenut kyseisen romaanin ja ajattelen isona ruvetakin kirjailijaksi Anna-Leena Härkösen esikuvan mukaan, kertoakseni elämästämme tässä kuuluisassa Korpelan kylässä ja niinhän minä tässä juuri nyt teen.

Heinäkuu 1987. Valmistelemme Nuorisokuoron kanssa kuoromatkaa Tallinnaan Neuvosto-Eestiin, jonne olemme matkalla esiintymään Kannuksen kirkkokuoron kanssa. Meille on tilattu ryhmäviisumi. Pakkaan reppuani: nilkkasukkia, hipstersejä, parit rintsikat, printti t-paitoja, Lacosten pikeepaita, farkkuhame, twillhousut ja farkut, avokkaat, sandaalit, lenkkarit, meikkilaukun, föönin, ym. Kosmetiikkalaukkuun: shampoota ja hoitoainetta, käsisaippuaa, hammastahnaa, hammasharja, hiusharja, kosteusvoidetta, bodylotionia, suihkushapoota, kosteuspyyhkeitä, pinnejä, geeliä, muotovaahtoa, hiuslakkaa, kynsilakkaa, suunraikastetta, dödöä, Rexonaa, Yves Rocherin Rosewateria eli ruusuvettä, Veniceä, ruusuntuoksuista käsivoidetta, ja Lemon-clyseriiniä, Nivean huulirasvaa, ym. mitä nyt jokanaisen selvitymisboxiin laitetaan!

Sitten huomaan, etteivät ne kaikki mahdu reppuun ja otan esiin jenkkikassin ja pakkaan uudelleen. Käsilaukkuun laitan: passin, lompakon, kukkaron, sukkahousuja, ksylitolpurkkaa, eli Jenkkiä ja ja ja Buranaa, laastaria, Ibusalia, vitamiineja, rautatabletteja, Berocaa, Libressejä, pari terveystunnilla jaettua kumia... Kun eihän sieltä Neuvosto-Virosta siihen aikaan mitään saanut, siis vaikka oli Peretsroikan ja Glasnostin, eli liennytyksen ja "avoimuuden" aika.

Neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov oli Venäjän Fedeoraatin johtaja siihen aikaan. Arnold Ruutel Tallinnan pormestari. Lennart Meri Viron presidentti. Silti Kauppamajan hyllyt olivat tyhjillään, vaikka ihmiset jonottivat katsomaan tyhjiä pakastealtaita ja hyllyjä. Siinähän se päivä meni talteen, jonottaessa! Olen varma että eestiläiset näkivät nälkää Neuvostoaikanaan 50-vuotta. Kaikki syömäkelpoinen meni Moskovaan myytäväksi mustassapörssissä, tai Moskovan kuuluisilla kauppahalleissa, joissa Matti Kassilan dokumentin Suomenlahdelta - Mustalle Merelle mukaan päivittäin kävi n. 100.000 asiakasta. Vain valuuttakaupasta sai Tallinasta jotakin ostettavaa vuonna 1987, ne olivat turisteille tarkoitettuja "turistirysiä" ja sieltä sai neuvostoleluja, -karamelleja, -suklaata, -alkoholia, -matkamuistoja ja tietysti kuuluisaa virolaista votkaa Viru Valgeaa.

Nykyään tilannehan on ihan toinen. Joka puolella Tallinnaa on pieniä putiikkeja ja Viroa automarketteja, joista saa ihan kaikkea samaa ja vielä paljon muutakin, kuin Suomessa, varsinkin Eestiläiset sisustusliikkeet ovat kiinnostavia ja wanhan Kaupungin kahvilat Toompealla. Katso vaikka: www.online24h.fi

Katselemme dokumenttia videolta illalla Heiniemessä Korpelan kylässä, Vodkaa komisario Palmun jälkeen, enkä oikein tiedä mitä odottaa... Millainen on tuo kartalla siihen aikaan valkoisena länttinä tunnettu: "Neuvosto-Eesti"? Se tulee selviämään meille ihan pian! Koulussa meille ei ainakaan ollut kerrottu mitään, emme siis tieneet tästä sukulaiskansastamme yksinkertaisesti mitään. "Oli asioita joista ei voi puhua, joista täytyy vaieta!" Niin meille se opetettiin, aivan kuin aikanaan DDR:ssä. Myöhemmin ymmärrän, että minun täytyi vaieta niin monexi vuosikymmenexi näistä ajoista, joista nyt tässä kirjassa kerron. Myöhemmin luettuani kirjan ymmärrätte: Miksi? Warum? Warum? Why? Why?

Katson vanhasta MEDIA tietosankirjasta, mitä Eestistä kerrotaan 70-luvulla: "Eestiläiset, toiselta nimeltään Itä-meren suomalaiset, ovat balttilaiseen rotuun kuuluvia, virolaisia, jotka asuvat Eestissä, eli Neuvosto-Virossa". Aha. Siis baltteja? Ja sitten tarkistan mitä suomalaisista sanotaan: "Uralilta Suomenlahden rannikolle kansainvaelluksessa saapuneet ugrit, jotka kansoittavat Suomen niemimaata".

Siihen aikaan, kun ei tuota internettiä vielä ollut olemassakaan, mistä googlata asiaa kuin asiaa. 80-luvulla tietosanakirja oli ainut keino tietää asioita, siksipä joka mökkiin oli siihen aikaan sellainen hankittava, mieluiten A-Ö:hön kirjasarjana, jos joku osa puuttui, eipä sit ollut mitään mistä tarkistaa, kyseisellä kirjaimella alkavia asioita. (Nykyään: Tietokirja-DVD:t ja -muistitikut tekevät saman asian).

Siis heinäkuu 1987, matkavalmisteluihin! Tarinamme taitaa taas hieman rönsyillä? Kuulostan jo ihan kansakoulun opettajattarelta, aivan kuten kaimanikin kasvatusteteten maisteri & Mannerhemin lastensuojeluliiton lastensuojelija Sari Maarit Viitala, joka on äidinkielen opettajan Juhani Vuorisen koulun rehtorin Timo Viitalan vaimo Kannuxessa, jolle en sitten ole mitään sukua, tietääkseni, olemme vain kaimoja. Meidät usein sekoitetaan toisiimme. Kun kaunnuxessa on 3 kaimaani, 3. on Sari Marjut Viitalaa on Myllärinpäiväkodin lastentarhanopettaja. Keskipohjanmaalla on kuusi (6) Sari Viitalaa, joista yksi Marinkaisista kotoisin oleva Sari Viitala, (rekkakuski Toni Viitalan sisko), myös Sievistä löytyy kaima opiskelija (Sari Elina Viitala) ja Toholampilta löytyy saman niminen henkilö Sari Viitala (U. Viitalan Leipurin tytär). Itse olen maalarimuurarin A. Viitalan tytär, ja veljeni on rajavartija Tomi Viitala, (nuorin veljeni on autokuski Nico Viitala), äitini Marja-Leena oli 10v sokerileipurina Liedeksellä. Joten ettehän sekoita meitä keskenämme! Kiitos! Ottakaa selvää kuka on kukin? Ennenkö alatte puhuun meistä Viitaloista pahaa! Muistakaa että Viitalat on kovaa maata!

Kun meitä on niin monta samannimistä, on aina vaarana sen Terminaatorissa esiintyneen Sarah Conorin kohtalo! Siis että joku alkaa yliviivaan nimiämme puhelinluettelosta ikävin seurauksin...

Illalla tuleva stailisti Antti "Gandyman" Jakola tulee vaalentamaan hiuksiani. Antti vaalentaa ne helmenvaaleiksi. Hän meikkaa minut ja itsensä, paljon irtopuuteria puuterihuiskulla Anytimen meikkivoiteen päälle, ja Maxfactorin panstickiä, sekä pidentävää mustaa ripsaria, Yves Rocherin kajaltussilla rajaukset silmien alle, ja Lumenen tummanruskealla kajalilla kauneuspilkut poskeen ja vo'la olemme kuin barokkinukkeja! Olemme barokkimeikeissä, päällämme rooliasut, leikimme mielellämme roolileikkejä "markiisi Anton du Marseilisin" kanssa, joksi häntä kutsun. Minä olen "markiisitar de Sade". Luemme kesälomalla Tampereelta Koskikeskuksen Divarin loppuunmyynnistä ostamiani ranskalaisia eroottisianovelleja nauhalle vinttihuoneessani ja nauramme, kun Antti lukee munkkitarinoita hassulla tyttö-pojan äänellään: "...ja munkki nostaa kaapuaa paljastaen julmetun munkin kalunsa ja ottaa kartanon emännän, kuin kärryt linnan kivilattialla..." Minulla on viininpunainen samettitakki, jossa röyhelökaulukset ja hiansuut. Tällainen muoti oli muotia 80-luvun lopulla ja 90-luvun alkupuolella, niille joille tuli Elloksen kuvasto.

Minua harmittaa, ettei Antti ole nuorisokuorossa, etten voi ottaa häntä tulevalle Eestinmatkalle, jonka teemme heinäkuussa 1987. Olihan Antilla tenoriääni, kitarisaleikkauksen jäljiltä. "Oikea sopraano", sanon. Lupaan puhua hänestä kanttori Esko Hirvelle, kunhan ennätän, mutta Antille riittää hommia DJ:nä Monarilla ja KAMU:n jutuissa, joissa hän pääsee nauhottaan neliraiturilla omia biisejä, joista myöhemmin tulee suosittuja discobiittilevyjä. Gandyman Jakola tuleekin esiintymään myöhemmin haastateltavana JyrkiJyrki "Älä Tyrki!" ohjelmassa TVTV:ssä ja hänen keikkojaan kuvataan mm. Subteeveellä, jossa yleisö voi interaktiivisesti kommentoida keikkaraitoja. Hän kisaa myös vuoden Cambrige-laihdutaja tittelistä. Mutta tähän kaikkeen, eli maalliseen mammonaan ja kunniaan on vielä pitkä matka...

* KAMU = Kannuksen Musiikin Harrastajat

* Monari = Monitoimitalo Kannuksessa

Antti ei koskaan jää yöksi. Antin äiti Aulikki odottaa Anttia kotiin, kun hän käy "riiuulla" Korpelassa vesijäähdytteisellä Tunturi Tigerilla. Meillä taas on turkoosi pappa-Tunturi, jolla huristelen kylille, aikana, jolloin mopokorttia ei vielä tarvittu. Myöhemmin nämä nostalgiset vehkeet, eli pappa-tunturit ovat museoajoissa mukana alan harrastajille ja niistä tuunataankin varsin rankoja pelejä. Minusta ois hienoa jos Tunturitehdas vaikka alkaisi uudelleen valmistaan näitä retromallisia pappa-tuntureita kaikissa väreissä! Kyllä niille olis kysyntää niin nuorison, kun vartuneemmankin väen keskuudessa! Kohde-mainonta on avain-sana! Joka kylästä nyt omat aikamies Pekkopoika löytyy ja oma "Tunska"! Ja kyliähän Suomessa on satoja...

Olemme Antin kanssa vain ystäviä, nauramme mokomalle, että meitä pidettiin morsiamena ja sulhasena. Sukuni piti silti Antista. Tummu piti Anttia oikeana enkeli Gabrielina ja Antti olikin tummuani Jennyä kohtaan ylen ystävällinen, peitteli hänet aina ja kietoi skottiruutuiseen huopaan, kantoi autoon, olihan Antti riski komea nuorimies ja tummu muistutti hentoista äiti Teresaa ja joissakin kuvissa hän oli juuri kun amerikkalaissarjan Nannyn isoäiti. Ruotsissa Skånessa tyttärensä Annin luona asuessaan uusnatsit olivat nimitelleet tummuani Jenny Viitalaa: "Judeksi" eli Juutalaiseksi. Enollani Erkilläni oli tapana sanoa eläessään tummuamme: "Jonkin sortin juutalaiseksi..."

Se oliko isoäitini juutalainen on jo sitten toinen tarina, totuus on jäänyt salaisuudeksi. Sen tiedän hänestä, että kun hän oli vielä nuorinainen ja nimeltään Jenny Tuira ja asui pikkuserkunsa Tuiran asemapäällikön vaimona, Oulun Tuirassa ompelijattarena, Jenny on voinut olla mitä tahansa. Sitten kun sota-aikana saksalaiset "miehittivät" Oulun, ja natseja liikkui kaikkialla Oulun kaduilla, peloissaan ilmeisen juutalaisen näköinen Jenny Tuira, (tummulla oli ns. "juutalaisprofiili"), pelätessään kyydityksiä vankileireille, tuleva isoäitini kääntyi kristityksi, ja hänet kastettiin Oulun Salemissa helluntaalaiseksi, hän siis hylkäsi juutalaisen perinteensä, mutta juutalaista perimäänsä hän ei voinut muuttaa... Hän oli edelleen juutalaisen näköinen... myöhemmin selvisi että hän saattoi olla perimältään ns. helenisti-juutalainen... Ei siis ääri-isänmaallinen siionisti, kuten jotkut Israelin-ystävät saattaisivat tummustani luulla.

Sitä pitikö Antin perhe minusta? Sitä en tiedä. Tuskin. Ainakin Karjatalouskoululla karjakona työskennellyt Aulikki piti mua siihen aikaan Antin "mors'maikkuna", myöhemmin löydettyäni uuden "sulhasen" hän haukkui minut pataluhaksi ja sain porttikiellon Jakoloille.

Vuosi myöhemmin lähdin Jakoloiden mukana Etelään, hainkalastusretkelle African rannikolle, mutta siittä myöhemmin pokkarissani: Africantähti. Antin silmät olivat vihreän-ruskeat, niin kuin Vesku Loirillakin, jota ihailin suuresti. Hiukset olivat siihen aikaan platinan harmaat ja kiharat. Hänellä oli kaunis profiili. Niin kaunis, että hänessä oli jotain tyttömäistä. "Neiti" Jakola oli hyvin lahjakas ja luova, joustava ja sosiaalinen, miellyttämishaluinen, keikari. Hän: maalasi, piirsi, lauloi, sanoitti, sävelsi, ompeli, värjäsi, leikkasi, muotoili hiuksia, meikkasi, stailasi, sisusti, leipoi, siivosi, hoiti kukkia ja äitinsä punaisia ruusuja, jotka kiersivät Jakoloiden taloa, siihen aikaan, joten Anttia saattoi pitää myös viherpeukalona. Joka mamman oma vävypoika hän siis oli. Vanhempani rakastivat häntä, kuin omaa poikaa.

Myöhemmin paljastui, että Gandyman Jakola oli Gay ja sitä "homottelua" hän sai koulussa sietää koulukavereiltaan, jotka kiusasivat häntä julmasti, koska olivat niin kateellisia Antille, jolla oli niin paljon "tyttökavereita". Antti oli siis suosittu tyttöjen parissa, mutta äitinsä Aulikin kanssa hän riiteli usein, joka oli aina, ainakin niin usein kuin muistan, Antin veljen Teemun puolella. Teki Teemu mitä tahansa, se oli aina muka Antin syy ja siittä nämä loputtomat veljesten kinat johtuivat.

Teemua hemmoteltiin, hän oli oikea "Wild Billy", mamman lellikki, mutta Antti paiskoi samalla hommia, kun pikkuveli otti löysin rantein elämän. Antti kasvoi vastuullisuuteen, sen sijaan Teemu no jaa, hän on jo haudassa. Teemu eli vain kolmekymppiseksi, mutta hän eli elämänsä villinä ja vapaana, vailla rajoja ja kotiintuloaikoja. Jotenkin tuntuu, että Teemu tiesi kohtalonsa. Hän sanoi aina veljelleni Tomille, että: "Eletään nyt täysillä ja kuollaan kolmekympisinä!" Teemu halusi palvotun Jim Morrisonin kohtalon ja saikin sen. R.I.P. Lepää Rauhassa vanha kamu! Kiitos niistä yhteisistä mukavista hetkistä ritarijuhlilla Las Palmasissa! Olen tuonut ruusun ja kynttilän haudallesi muistona lapsuudestamme, jonka vietit veljeni kanssa.

Ps. Teemun kamuille: En maannut missään palmun alla minkään "neekerin" kanssa sillä yhteisellä Canarian matkalla, kuten Teemu myöhemmin väitti, palattuamme hainkalastusretkeltä Canarian saarilta - Suomeen. Se oli jonkinlainen nuoren miehen sexifantasia, se ei pitänyt paikkansa. Se tummaihoinen mies, jonka tapasin uimarannalla lokakuussa 1988, myi minulle ranta-rolexin, enkä minä hänen mukaansa lähtenyt, vaan tiiviisti oli Antin "kainalossa" matkalla Boney M:ään. Tästä saatan kirjoittaa myöhemmin kirjaani Myrskylintu. Maltti on valttia rakkaat lukijat!

Matkavalmistelut jatkuvat hyvä lukijani... Kannan raskasta jenkkikassia alas vintin portaita. Isä käynnistää Ladan, hyvästelen perheeni ja lähdemme "sputnikilla" kohti Kannuksen seurakuntataloa. Siellä meitä odottaa Hakolan linja-auto, joka vie meidät Helsinkiin.

Kokkolan Prisman risteyksessä meidän perään kaahaa beessi Lada, jossa on USSR-tarra ja Neuvostoliiton rekkari. "Olemme saaneet peräämme tämän kuuluisan "Kokkolan Palloseuran Veikot". Kommentoi kuoronjohtaja Eero Hanni takapenkiltä meille. Me nuoret nuorisokuorolaiset emme tajua mikä hemmetin Kokkolan Palloseura? KPS? Vai mikä KPV? Illistelemme takapenkeiltä ikkunasta takaa ajajillemme jonkun matkan ajan, kunnes kyllästymme sitkeisiin "partisaaneihimme" jatkamme juttua kamujen kans, syömme mandariineja ja heitämme kuoret minne sattuu linkan lattialle ja kuuntelemme: Michael Jacksonin "I'm Bad" kasettia Sonyn Walkmanneista.

Matkalla pysähdymme kahvilla jossakin Keski-Suomessa Kesoililla ja syömäs eväitä. Espoossa yövymme Espoon Mattilanlahden opistolla, jonne nuoret sopraanot menevät urheilijanuorten kanssa illalla discoon, kun valvonta pettää ja pettäähän se, aikuisten kirkkokuorolaisten vetäydyttyä yöpuulle.

Aamulla vääntäydymme sängyistä ylös kankeina, ilman magnesiumjuomaa, ei aamu lähde käyntiin! - Ja C-pore kans, sanoo Jansku, jonka kans jaamme saman huoneen. Menemme suihkuun ja olemme myöhästyä aamupalalta. Sitten menemme Helsingin Katajanokalle bussilla, joka jää Suomen Tulliin.

Ladamiehet sitkeästi "hiihtävät" perässämme, kun teemme tullimuodollisuuksia. Pääsemme kuin pääsemmekin George Otsille (Tallinkin laivalle). Kuljemme pikkupaatilla, kuin omistaisimme sen! Olemmehan "suuria" tähtiä matkalla valloittamaan Itä-Eurooppaa. Puhumme sujuvasti englantia ja matkaamme lyöttäytyy suomalainen poikakuoro, joka on matkalla esiintymään Riikaan. Huijaamme poikia olevamme englantilaisia ja pojat tarjoavat meille palkkioksi laivan baarissa juotavaa: siniset enkelit, joihin tulee: limelimsaa eli Spritia, sinistä curacoa likööriä, ja votkaa. Kukaan ei kysy papereitamme, vaikka olemme vasta ripelle päässeitä. Juomme elämämme ensimmäiset humalat, parin paukun jälkeen laiva keinuu jalkojemme alla ja kaikki vain kihertää vatsassa mukavasti, kuplii kuin shampanja pikareissa, kikatamme ja törmäilemme toisiimme, ihan kuten vain pissisprinsessoilta voi vain odottaa sinkkuristeilyllä!

Saamme paheksuvia katseita aikaiseksi, kun tulemme kabinettiin myöhässä palaveriin, me vaan sähellämme niin maan pirusti ja hauskaa on, mutta tuskin muilla. Emme tajunneet mitä vaaroja voi sisältyä siihen, että nuoret tytöt juo paukun, jonka tuntematon tarjoaa, emme ole kuulleetkaan mistään tyrmäystipoista, kannen yli tippumisesta, pikku onnettomuuksista, hyväksikäytöistä, ym haavereista, mitä vaan oisi voinut meille tapahtua, jos poikakuorolaisilla oisi ollut pahat mielessä, vaan eipä ollut ei. Onneksi! Luojan kiitos! Niin sinisilmäisiä olemme, vielä, maalaiskylän nuoria, mieleltämme lapsia vielä, vaikka leikimmekin isojatyttöjä ja maailmannaisia, suorastaan Euroopan valloittajia takki auki!

Saavumme 4h päästä Neuvosto-Tallinan tulliin. Tavaramme myllätään läpi. Jännitämme pääsemmekö tullista läpi? Koko ryhmämme on Neuvostoviranomaisten erityistarkkailussa, koska olemme tulleet Eestiin tuomaan Jumalan sanaa, tavaramme pengotaan, jotta mahdolliset salakuljetut raamatut löytyvät ja niitähän ei onneksi löydy kirkkokuorolaisen matkalaukusta, ovathan raamatut kiellettyä lukemistoa Neuvostoliitossa ja meitä oli asiasta informoitu NL:n konsulaatin taholta ja kielletty ottamasta raamattuja mukaan, joten raamatuja ei tarvi takavarikoida meiltä pois, mutta olisivat vieneet virsikirjatkin, jos emme olisi panneet hanttiin ja selittäneet laulunsanojen kuuluvaxi ohjelmistoomme. Saattaahan silti olla, että jonkun nimeltä mainitsemattoman kannuslaisen kirkonmiehen matkalaukun salataskuissa muutama raamattu meni salakuljetettuna Neuvostoliittoon... Siittä on jälkeenpäin kuulunut ns. puskaradiossa huhuja, pitävätkö ne paikansa? Sitä tiedä en!

Meidät viedään neuvostobussilla Tallinnan satamasta Viru-hotelliin. Virussa passimme kerätään pois ja talletetaan Viruhotellin kassakaappiin. Saamme huonekortit, jolla pääsemme Viruhotellin ovesta sisään. Meille jaetaan huoneitten avaimia. Yllättäen, (ladamiesten painostuksesta johtuen), meidät erotetaan muista kirkkokuorolaisista Jaanan kanssa ja majoitetaan eri kerrokseen, kun muu kuoro. Huoneemme "putkia" muka huolletaan. Olemme kerroksessa 20, muistaakseni. Ladamiehet majoittuvat viereiseen huoneeseen vakoilemaan meitä, olemme heidän erityisvalvonnassaan. He eivät jätä meitä rauhaan, vaan tunkevat kaikkialle peräsämme, vessaankin, emme saa olla hetkeäkään rauhassa!

Mitä lie he meistä kuvittelevatkin, teemme heille selväksi, ettemme ole "sellaisiatyttöjä", kuin he kuvittelevat ja että meillä on jo "sulhaset" Suomessa! Ja törkkäämme ukot kauemmaksi itsestämme ja pamautamme vessanovet kii perässämme, heidän naamansa edessä! Lukkoon niitä ei saa, mutta samalla kun olemme pissalla, pidämme oven nupeista kii, ettei ne aukea! Ladamiehet ovat passissa hermostuneina oven takana...

Menemme syömään Viruhotellin saliin ja ladamiehet jäävät väijymään meitä kabinetin ovelle. Hiomme ohjelmistoa ja meille jaetaan matkaohjelmat. Juomme omenamehua. Ruokasalissa haisee hapan piimä, jota on joka pöydässä kannuissa. Syömme keitettyjä tomaatteja ja karrelle palannut paahtoleipää. Emme tiedä mistä meitä rangaistaan? Haudan kalpeat & nälkiintyneen näköiset virolaistarjoilivat nuokkuvat salin seinän vierustoilla. Salissa on hiljaista kuin Leninin Mauseleumissa ja haiseekin samalta. Olemme hämillämme.

Ruokailun jälkeen on kuoroharjoitukset Tallinnan Tuomiokirkossa Toompealla. Taas "häkävaunu" neuvosto-bussi tulee meitä hakeen ja menemme Tuomiokirkkoon harjoittelemaan ohjelmistoa. Parvella vedämme kuoro-albat yllemme. Istun hiljaisena parvella, kun kuoronjohtaja Hanni näppää kuvan meistä. Jaana näpsiin kuvia, hänellä on pokkarikamera mukana. Minulla ei ole omaa kameraa vielä. Sovimme, että Jaana teettää minullekin kuoromatkasta kuvia: "Kun palaamme Suomeen otetaan tuplakuvat!" Hän huudahtaa. Mukana oleva kannuslaispastori Osmo Kohtala pitää kirkossa koskettavan puheen kuorolaisille, valaa meihin uskoa, ja lohduttaa saarnallaan rahvasta: uskon veljiä ja sisaria Eestin maalla...

Harjoitusten jälkeen on vapaata ohjelmaa. Kiertelemme Toompealla katselemassa nähtävyyksiä ja bussi vie meidät Helkajuhlien areenalle pölyistä hiekkatietä. Tuntuu, että virolaiset ovat laulavakansa! Meille näytetään kaitafilmi, jossa kansallispukuiset virolaiset laulavat kyseisellä areenalla. Filmi on kellastunut, tai paremminkin oranssi, ehkä seepiaan päin haurastunut. Mutta silti jotain kuin nostalgiaa siinä oli häivähdyksenä. Vai oliko? Tekisivät uuden digifilmin Helkajuhlista turisteja varten ja värifilmin! puhisen itsekseni...

Palaamme Viruhotelliin iltapalalle. Käymme pesulla huoneissamme ja lähdemme illaksi kaupungille nähtävyyksiä töllistelemään. Ns. narvalaiset (viron-venäläiset) pojat huutelevat meille rakkauden slaavilaisia sanoja, joita emme taho ymmärtää, kielitaidotomuudestamme johtuen... He huutavat mm. "Liebuskaa! Liebuskaa!" Luulemme heidän tarvitsevan leipää ja vastaamme kuorossa: "Ei ole leipää! Ei ole Backmannin leipää! Ei ole edes Liedeksen leipää!" Vaikka he vislailevat meille ja tekevät ilmahaleja, tarkoitavansa venäjäksi: "Lempeä! Lempeä!" ... - "Njet Liebuska! Njet Liebuska!" Huudamme punastuneena duetona takaisin: "Noloa kun ei tullut evästä matkaan! Ei edes rieskaa tuotu Narvan pojille! Puhisemme toisillemme. Hämillään nolostuneet katupojat jättävät meidät rauhaan, huomatuaan meidän puhuvan suomea ja sällit vihellellen katovat vanhan kaupungin kujille, kädet taskussa koko sakki... Missä lie nuo Narvan pojat nyt seilaavat? Muistanevatko vielä meitä nuoruuden ihastuksiaan Tallinan toreilta ja turuilta? Oispa hauska tietää minne heidän tiet vei?

Juttelemme englanniksi ja jauhamme vaaleanpunaista Hubbabubba purkkaa ja heittelemme kadulle purkkapapereita. Mukulakivikatuja kävelemme Ortodoksikirkon pihamaalle, kun miliisi lähtee peräämme. Piiloudumme pusikkoon ja pusikosta näemme miliisin rautavahvisteisten kenkien seuraavan meitä, hiekka rapiseen rauta-askelten alla... Puistonvartijat katselevat ympärilleen etsien... Olemme hengittämättä hiljaa pusikossa, sydän tykyttää ihan kurkussa! Aivan varmasti miliisit näkivät kaksi suomalaistyttöä puskassa "pissalla", joten jättivät meidät rauhaan!

Miliisin kadottua juoksemme henkemme edestä nyyhkien Viruhotelliin ja törmäämme ovella kuoronjohtajaan, jolle itkuisena tuherramme tarinaamme. Hänen avullaan pääsemme takaisin hotelliin. Olimmehan hukkanneet hotellikorttimme juostessamme miliisiä pakoon. Menemme Viru Hotellin Aulaan odottamaan hissiä.

Äkkiä takanamme seisoo mustaan nahkatakkiin verhoutunut tumma venäläismies, joka näyttää ihan mafiosolta. Hän tunkee kanssamme samaan hissiin! Jaana on jo lyömäisillään miestä, kun hän esittelee poliisikorttinsa. Siinä lukee: Interpol. Interpolis pysäyttää hissin ja taluttaa kaksi suomalaistyttöä Viru Hotellin aulaan ja alkaa kuulustella meitä. Ilmeisesti hän luulee, että olemme virolaistyttöjä ja hän penää meiltä passeja.

Miliisi osoittaa ulos, lasiovien taakse tulee vihreä miliisin maija, hän haluaa viedä meidät kamarille ja kuulustella, kunnes tajuamme pyytää Viru Hotellin Respan tunnistamaan meidät ja kertomaan miliisille ryhmäviisumistamme. Miliisi päästää meidät pois, (anteeksi pyytämättä), tajuttuaan meidän olevan kuorolaisia ja Suomesta.

Seuraavana päivänä meillä on jo esitys ja harjoittelemme sitä 20. kerroksen tasanteella, keltainen kuorokansio auki edessämme, kun äkkiä kuulemme laukauksia Kauppamajan suunnalta. Alamme kirkua, kun näemme miliisin ajavan takaa jotain virolaista nuorukukaista, joka oli spraymaalilla tuhrinut suurta Leninin rintakuvaa, joka oli punaisella plakaatilla torilla Viru hotellin edessä.

Kokkolan "palloseuran" Ladamiehet tulevat seinän takaa paikalle katsoon: "Mikä hätänä?" Nopeasti selitän meidän harjoittelevan Matteus Passiota ja Requemia ja siinä on yxi tosi vaikea kohta, jossa on tuo korkea "Forte-C", osoitan nuotteja, joista nuottilukutaidottomat ladamiehet eivät ymmärrä siis yhtään mitään. He käskevät meidät omaan huoneeseen harjoittelemaan "Forte-C:tä", ettei koko Hotelli herää päiväunilta, meidän kirkumiseen.

 Pujahdamme huoneeseemme ja odotamme muutaman minuutin, kunnes kurkistamme käytävään ja näemme että ladamiehet ovat kadonneet. Mennemme hissille, ja painelemme paniikissa nappuloita, mutta hissiä ei tule, meidät on lukittu 20. kerrokseen! Joudumme odottamaan aika kauan, ennen kuin hissi on ylhäällä ja kun sitä ei tule, päätämme mennä paloportaita alas 20. kerroksesta. Juoksemme palo-ovesta, (jota ei ole onneksi lukittu) ja juoksemme monta kerrosta alaspäin, kunnes tavoitamme hissin ja lopun matkaa tulemme hissillä alas Respaan...

Kun olemme Kauppamajan edessä, on mukulakivilla verta. Vanha virolaisnainen, sinkkisanko kädessään pesee mukulakiviä. Olemme järkyttyneitä! Emme tiedä mitä Virossa tapahtuu, mutta ei Suomessa ainakaan graffiteista, joudu ammutuksi, pidätetyksi kylläkin, jos kiinni jää. Silloin silmämme avautuivat, ekaa kertaa näkemään maailman raadollisuuden! Niin kuin vastasyntyneillä kissanpojilla, silmämme olivat olleet ummessa, ja me olimme olleet ruususen unessa, josta vasta veri mukulakivillä herätti, suorastaan ravisteli hereille. Oliko siis sittenkään kyse: "Verettömästä Vallankumouksesta?" Joka Vallankumous nyt muutaman tipan verta vaatii! Päättelen...

Vaisuina palasimme, kuin horkassa, vavisten, sydänten pampaillen ja äänen väristen kuoron luo, kykenemmät puhumaan näkemästämme ja kuulemastamme kennellekään. Olimme järkyttyneitä! Itkukohtaukset olivat arkipäivää. Menimme hotellihuoneeseemme ja oksenamme 1. kerran. Emme voineet muutakaan. Itkien pysyttelimme huoneessamme.

Koko illan itkemme huoneessamme ja yritämme 4tuntia soittaa Suomeen vastapuhelua. Kun vihdoin saamme yhteyden kotiin, itkemme hysteerisesti puhelimessa ja vannomme ettemme koskaan enää tule Neuvostoliitoon! Vaan pysymme loppuelämämme Kannuksessa! Jos pääsemme täältä Neuvosto-Virosta kotiin, emmekä joudu Siperiaan???!!! Linjalta kuuluu rapinaan, ja yskähdys ja yhteys katkeaa kesken puhelun, niin kuin se olisi katkastu, laittamalla luuri kiinni, tai nauha poikki? Ennenkö ehdimme kertoa vanhemmillemme ampumavälikohtauksesta Kauppamajan edessä...

Vannomme ettemme kerro mitään koskaan kenellekään, jos pääsemme vielä elävinä Pohjanmaalle ja Suomeen, Suomenlahden yli? Tiesimme että huonettamme kuunneltiin: KGB? Ladamiehet? Miliisit? Interpoliisi? Joku nyt kuitenkin, ehkä Viru hotellin henkilökunta? Mistä me sen tiesimme? Hotellihuoneen oven takaa kuului määrätietoisia askeleita, kuin ovemme takana olisi päivystetty ja naurahdus, kuiva narahdus, kuin sarana olisi kitissyt. Aivan kun ovemme takana olisi oltu "passissa", ettemme pääse pois huoneestamme, kantelemaan muulle kuorolle Kauppamaja-episoodista! Emme uskaltaneet koko iltana avata huoneemme ovea. Menimme aikaisin nukkumaan, kylvettyämme maidon sameassa vedessä, joka haisi kummalle.

Seuraavana aamuna olimme jo sen verran rauhottuneita, että osallistuimme kuoron ohjelmaan ja meillä oli esitys Tuomiokirkossa. Virolaisnuoret tungetsivat kirkon ovella. Katselimme uteliaina ympärillemme. Etsimme katseella sulhaskandinaatteja. Menimme kirkkoon harjoittelemaan. Kesken harjoitusten tuttu miliisi saapasteli sisään. Näin näkymättömän käden, joka tuli hänen eteensä, ja hän pysähtyi keskikäytävälle, miliisi teki ristinmerkin, ja istuutui kirkonpenkkiin kuuntelemaan. Huokasimme helpotuksesta, tämän ihmeen nähtyämme, ateistisessa Neuvostoliitossa. Jumalalle kaikki on mahdollista! Miliisi saattoi olla ortodoxi ja kunnioitti Tuomiokirkon kirkkorauhaa...

Harjoitusten jälkeen oli esitys. Pastori Kohtala piti puheen virolaiselle kirkkoväelle. Siellä eturivissä laulaessani Matteus Passioita, minusta tuntui, että Jumala oli kanssamme. Tuntui kun olisi henkenä kasvanut ja kurkoittanut kohti taivasta. Tuntui kuin Jumalan henki olisi leijunut yläpuolellamme ja täyttänyt meidät pyhällä hengellä. Tilaisuus oli harras ja kaunis...

Heinäkuun aurinko siivilöityi tuomiokirkon ikkunoista ja leikitteli kultaisilla kutreillamme. Minusta tuntui, että olisimme kohta alttaritaulun enkeleitä, niin kuin pikkuiset cubidojen siivet olisivat kasvaneet selkäämme, niin kuin päitemme yllä olisi loistaneet sädekehät, niin kuin auramme olisivat loistaneet sateenkaaren väreissä, niin kuin yleisön silmiin olisivat vierineet kastehelmet, jotka kimmelsivät rahvaan silmissä? Olimme liikuttuneita ja kiitollisia! Niin kuin näkymättömät suojelus-enkelin kädet olivat ympäröineet meitä ja rutistaneet meidät syliinsä?

Tilaisuuden jälkeen on kahvitilaisuus. Meille tarjotaan hunajakakkusia ja kohvia (virolaista kahvin korviketta), nisua, ja haaleaa viinimarjamehua, (Tuomiokirkossa ei ollut jääkaappia siihen aikaan, jossa mehun olisi voinut kylmentää), Toompean tuomikirkon sakastissa. Väkeä on paljon, oli hieman ahdasta. Onnittelijoita piisaa. Kunnes kuulen väen keskeltä tulevan inkeriläismummun, jota kutsun tässä vain "Inkeriksi". Hän on liikuttunut. Hän haluaa koskettaa minua. Hänestä minä muistutin hänen inkeriläistä sisartaan Kareninaa, joka vietiin sota-ajan jälkeen Siperiaan. Hän koskettaa kullanhohtoisia kihariani arastellen, kun olisin häilyvä unikuva, jostain, joka on jo iäksi kadonnut.

Mummu kertoo miten punaiset "vapauttajat" veivät hänen perheensä Siperiaan, vain hän jäi Inkerinmaalle. Olen järkyttynyt tarinasta. Päätän ottaa tämän inkeriläis-asian sydänmeni asiaksi! Mummu ojentaa käsinpoimitun kimpun minulle unikon kaltaisia kukkia, malvoja, tai jotain. Otan kukat vastaan liikuttuneena. Halaan mummua ja mummu halaa minua ja kiitän nyyhkäisten. (Melodraama?)

Lähdemme Toompealle. Kävelemme puistoissa, kiipeämme muurille, katselen kaupunkia. Muut puhuvat ja ottavat kuvia. Minä olen hiljaa, painan inkeriläismummun sanat sydämeeni! Katselen kaunista vanhaa kaupunkia haikeana. Jos tämä ei olisi osa Neuvostoliittoa, voisin vaikka asua täällä Tallinassa, ajattelen ja olen hiljaa. Katselen miten aurinko leikittelee puiden oksilla, tammien, vaahteroiden, pyökkien. Lehdet kahisevat tuulessa. On heinäkuun helle 1987. Minulle tulee kuuma. Silkkipaita hiostaa. Avaan muutaman napin. Istun nurmikolle puiden siimekseen. Jossain laulaa pähkinähäkki käheästi, pähkinäpuussa. Jotain on muuttunut. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Olen yhtä luomakunnan kanssa. Tältäkö tuntuu tulla uskoon? Ajattelen.

Ihmiset hyörivät ympärilläni. Rouva Hirvi, kantoriska, napisee napeistani, ja teinitytön rinnoistani ja käskee panna napit kiinni! Hänellä on nuttura hiuksissaan... Hetken hän näyttää mummoltani Esteri Hirveltä. Näen näyn: Valkoinen Rauhan kyyhkynen laskeutuu yllemme sinitaivaasta. Tiedän, että olemme osallisia pyhästä ehtoollisesta, kirkonkellot kumajoivat taustalla. Pyörän kello kilisee. Sota-aikainen armeijan kuorma-auto ajaa puskuttaen ja kolisten ohi. Eri väriset Ladat ajavat kortteli-rallia ympäri puistoa kiertävää kehätietä. Mutta minä olen yksin hiljaisuudessa, sieluni kanssa kaksin puiston siimeksessä ja kosketan Mestarini viittaa...

Kunnes tajuan hypisteleväni pastori Kohtalan papin kaapua. Hätkähdän hereille. Konttipyörän kello kilisee: ring-ring, ring-ring, aivan kuin joku yrittäisi saada minun huomioni heräämään? Puheen sorina täyttää eetterin. Kyyhkynen nousee sinitaivaan huikaisevaa korkeuteen! Katson sen katoamista, kuoronjohtaja kieltää ruokkimasta puluja! Kuoro nousee neuvostolinjuriin, ja minua nyitään mukaan. Olen omissa maailmoissani. En näe, enkä kuule. Silmissäni hämärtää. Näen violetteja palloja, jotka sokaisevat näkökenttäni. Olen katsonut suoraan aurinkoon ja näen varjokuvia, jotka pyörivät silmissäni. Olen pyörtyä. En muista mitään matkasta takaisin Viru hotelliin... (Joten kai minua on elvytetty porukalla?)

Vasta "kylmä" suihku, herättää minut hotellihuoneessa, jonka hanoista tulee haaleaa vettä. Kaadun sänkyyn. Nukun pitkät päikkärit. Näen unta, että leijun avaruudessa hopealangan varassa, kiinni maapallossa. Avaruuden täyttää kosminen häly. Cosmonautti Juri Gagarin heiluttaa minulle kättä Sputnikista ja avaruuskoira Laika heiluttaa häntäänsä ja kuolaa kypäränsä sisällä visiirinsä märäksi... Olen yhtä koko Kosmoksen kanssa! Suuri Taivaallinen Luoja, Alfa & Omega, Alku & Loppu ojentaa minulle kätensä ja avaa sylinsä kosmiseen syleilyyn, jossa valkokutrinen Jehova (Jahve) on noussut vastaan ottamaan minua kultaiselta valtaistuimeltaan! Saattoi hän olla Väinämöinenkin, josta Lönrootin keräämä Kalevala kertoo, (tai Kalev Auringonpoika)?

Kun herään, on jo ilta. Tyttöystäväni ravistelee minua hereille. Hän haluaa lähtea aulabaariin istuun iltaa. Taskumatti on kuulemma tyhjä, voisikohan sieltä ostaa pullon Viru Valgeaa? Myisköhän ne, vai kysyvätkö papereita? Haaveeksii Jansku.

Ravistaudun hereille. Kaupungin äänet kantautuvat korviini. Meikkaamme, pukeudumme ja lähdemme hissillä alas Viru hotellin aulabaariin. Alhaalla istuu pastorimme kahden virolaisen ilotytön välissä, antaen heille molemmille ilmeisesti "raamattuopetusta"? Pastori tunnistaa meidät. Hämillään hän kysyy: "Kenen tyttöjä olemme? Ja sanoo tuntevansa vanhempamme, ja ettei kaikkea mitä tällä matkalla tapahtuu, voi kirjoihin ja kansihin laittaa!" Hän poistuu askelissaan hieman horjahtaen, kuin isä (pater) Matteo, kahden virolaistytön taluttamana Viru hotellin kabinetin puolelle. "Kuppia" on ilmeisesti kaadeltu hanakasti kuiviin kurkkuihin?

Kanttoriska istuu lapsenammana vastapäätä, tiukka ilme naamallaan, nuttura kireällä ja vartioi aulabaaria ja vieressä istuvaa kanttoria, jolla on ilme, että: Pääsispä pois! Kannuslaiskanttori katselee vähän väliä hätääntyneenä kabinetin suljetun oven suuntaa, kanttoriska henkseleissä kiinni. Että se siittä Viru Valgeasta sitten! Ostamme Pepsiä & omenamehua, LU-suolakeksejä & luumun makuisia LU-jaffakeksejä. Palaamme hamstrausmatkalta huoneeseen herkuttelemaan.

Ilta menee maiskutellen, sokerihumalaa hankkien ja jutellen ja walkmanneja kuunnellen. Kuuntelemme kaseteilta: Kate Bushia, Maggie Reillyä & Mike Oldfieldia. Nukahdamme vaatteet päällä päiväpeitoille ja nukumme aamuun asti. Aamulle käymme suihkun jälkeen, aamupalalla, ohjelmassa on ostosten tekoa valuutta kauppaan, pakkaamista, ruplien vaihtoa, ja lähtö.

Menemme huoneisiimme pakkaamaan. Käymme vaihtamassa ruplat kuorokavereiden kanssa. Menemme Valuuttakauppaan ostoksille ja sitten lähden neuvostobussilla kohti Tallinnan satamaa ja Neuvosto-Viron tullia. Tavaramme pengotaan tarkoin. Valuuttakaupassa pakatut tuliaiset pengotaan läpi ja ryhmäämme seisotetaan yhden asmapiipun takia rajalla.

Hoputamme pappaa, sillä laivamme on lähdössä. "Meette seuraavalla!" Sanoo neuvosto-rajanvartija kylmästi, murisevan ja remmeissä tempovan, luonnevikaiselta vaikuttavan, huumekoiransa kanssa Neuvosto-Tallinan Tullissa... Hetken kylmä viima läpäisee luut ja ytimet. Emmekö pääsekään kotiin? Marmatamme rivissä. Lopulta virolaisrajavartija näyttää peukulla meidän kerätä kimsut ja kamsut ja lähteä kohti laivaa! Keräilemme pakkauksiamme, tuliais-pussejamme, kääreitämme, meille tulee kiire, sillä tälle vuorolle meille oli liput, ehdimme kuin ehdimmekin "Georg Otsille".

Laivalla istumme kansipaikoille. Katselemme laukkujamme. Yritämme pakata tuliaisia takaisin pakkauksiin. Menen kannelle. Tuulee kylmästi mereltä. On vilpoisaa. Kaukana häämöttää Helsinki. Annan tuuleen hengittää iholle. Se on raikas merituuli. Katsomme miten "Georg Ots" irtoaa satamasta ja Tallinnan jää taakse. Vilkutamme rajavartijoille laivasta.

Menemme soppalautaselle laivan ruokasaliin. Neljän tunnin päästä olemme Helsingissä ja paluumatka sujuu kommeluksista. Ladamiehet jäävät tulliin. Heidän ladastaan on tuulettimen hihna katki. Joku "sabotaattori" oli katkaisut sen. He mulkoilevat meitä, kuin syyllisiä etsien, meidän juostessamme vahingoniloisesti nauraen, takaisin Hakolan linja-autoon. Kipitämme linjurin perälle, ja nojailemme loppumatkan kuoronjohtajaan takapenkillä. Syömme tuliaskaramelleja. Ja päätämme olla hiljaa kaikesta siittä mitä olemme nähneet ja kuulleet.

Tämä matka muutti elämämme suunnan, vielä vuosikymmeniä myöhemminkin sen muistan, käännekohtana elämällemme.

Kotona pidämme syömingit. Olen ostanut 300mk (50e) eestä tuliaisia, mm. neuvostoleluja ja nalleja vejilleni, ompusiideriä ja karamelleja. Ahmimme Antin ja Jaanan kanssa Venäläistä suklaata ja punssikaramelleja niin paljon, ettemme koskaan ennen, niin kauan, että oksennamme. Venäläisissä punssikaramelleissa kun on aitoa punssia, ei mitään alkoholitonta esanssia, kuten suomalaisissa liköörikonfehdeissa. Siittä alkaa vuosia kestävä bulimiakierre. Vuotta myöhemmin lähdemme opiskelemaan. Lokakuussa 1988, pidän lomaa koulustani ja lähden Jakoloitten kanssa Espanjaan. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina se... Tarina jatkuu pokareissani: Outolintu Väärällä Nimellä, sekä pokakrissani: Afrikantähti.

 

************************************************************************************************************************************************